”Tutkittavan ajamisessa oli selkeästi havaittavissa hänen aikaisempi runsas ajokokemuksensa. Ajoneuvon käsittely oli hyvin pehmeää eikä mitään motorista ongelmaa ilmennyt. Havainnointi oli hyvin kohdennettua eikä virhealttiutta ilmennyt. Muun liikenteen arvioinnissa ei ollut ongelmia. Ajolinjoissa ei ollut huojuntaa ja ajoneuvon paikan hahmottaminen oli oikea. Ajonopeuden säätely oli hyvä. ….. Ajaminen sujui turvallisesti, joten puollan tämän terveysperusteisen ajokyvyn arvioinnin perusteella ajo-oikeuden jatkamista.”
Näin kirjoitti lausunnossaan ajoterveyden arviointiin perehtynyt liikenneopettaja maaliskuun lopussa. Ennen lausunnon antamista hän oli ajattanut Peteä ympäri Mikkeliä vajaa tunnin verran. Lausunto lähetettiin neurologille, joka oli tavannut Peten muutamia viikkoja ennen ajokyvyn arviointia.
Soitimme (tai siis minä, kun Peten puhe ei vielä mahdollista puhelimessa puhumista) lääkärille ja kysyimme saisiko Pete ajokorttinsa takaisin. Vastaus oli yksiselitteinen: lääkärillä ei ollut mitään perusteita jatkaa ajokieltoa, kun liikenneopettajan arvio oli noin vahvasti ajo-oikeutta puoltava.
Näin oli yksi etappi tervehtymisessä saavutettu. Pete pääsee nyt halutessaan liikkumaan itsenäisesti vähän pitemmälle. Olimme äärimmäisen iloisia tästä tilanteesta, ehkä samalla myös hieman hämmentyneitä. Kumpikaan meistä ei halunnut laittaa heti someen asiasta tietoa. Ajattelimme, että edetään varovaisesti ja varmistetaan, että kaikki menee hyvin.
Petellä on ollut ajo-kortti nyt kolmisen viikkoa. Kaikki on mennyt hienosti. Pete on ajanut useita kertoja itsenäisesti kaupungille asioille. Hän tunnistaa oman olotilansa hyvin, eikä lähde ratin taakse väsyneenä tai silloin, kun päässä huimaa pahoin.
Peten ajo on hyvin varovaista ja hän vielä säästelee itseään. Yhdessä autolla lähtiessämme minä hyppään yhä toistaiseksi kuskin paikalle. Vara ei venettä kaada.
Ajokortin saamisen iloa kuitenkin himmentää huhtikuun lopun upean kesäiset kelit. Petellä on kova ikävä moottoripyöränsä selkään. Black bird -katupyöränsä hän osti 4 vuotta sitten. Viime kesä oli pyörän oston jälkeen keleiltään ensimmäinen upea kesä, jolloin ajokelit olisivat olleet kohdallaan. Kirjoitan, että kelit olisivat olleet, koska upeat kelit alkoivat vasta meidän kohtalokkaan onnettomuuden jälkeen.
Nyt kevät on alkanut jälleen aivan mahtavilla ajokeleillä. Mutta meidän mustarastas ei enää laula meille. Se on myynnissä. Huomenna on joku ostajaehdokas tulossa katsomaan sitä. Saa nähdä itketäänkö meillä huomenna surun kyyneliä.
Pete haaveilee, että hän jonain päivänä vielä nousee moottoripyörän selkään. Ja saa kokea sen upean ajamisen vapauden tunteen. Minä odotan tuota päivää pelonsekaisin tuntein.
Jostain muistan lukeneeni, että ihmisen aivot eivät kestäisi toista onnettomuuden kaltaista pahaa iskua. Se olisi menoa, jos jotain vielä kävisi. Mutta turha tässä on maalata mustia pilviä taivaalle. Nyt pitää keskittyä siihen, että Pete löytää ilon keväästä ja pystyy nauttimaan lämmöstä ja auringosta ilman surun ja katkeruuden tunteita.
Ps. Julkaisin eilen blogiimme tekstin viime syksyn ”sisäkorvaistuterallista”. Jos kiinnostaa, niin tässä suora linkki, ole hyvä: Piiiitkä odotus sisäkorvaistuteoperaatioon (11.10.2018)
Näin kirjoitti lausunnossaan ajoterveyden arviointiin perehtynyt liikenneopettaja maaliskuun lopussa. Ennen lausunnon antamista hän oli ajattanut Peteä ympäri Mikkeliä vajaa tunnin verran. Lausunto lähetettiin neurologille, joka oli tavannut Peten muutamia viikkoja ennen ajokyvyn arviointia.
Soitimme (tai siis minä, kun Peten puhe ei vielä mahdollista puhelimessa puhumista) lääkärille ja kysyimme saisiko Pete ajokorttinsa takaisin. Vastaus oli yksiselitteinen: lääkärillä ei ollut mitään perusteita jatkaa ajokieltoa, kun liikenneopettajan arvio oli noin vahvasti ajo-oikeutta puoltava.
Näin oli yksi etappi tervehtymisessä saavutettu. Pete pääsee nyt halutessaan liikkumaan itsenäisesti vähän pitemmälle. Olimme äärimmäisen iloisia tästä tilanteesta, ehkä samalla myös hieman hämmentyneitä. Kumpikaan meistä ei halunnut laittaa heti someen asiasta tietoa. Ajattelimme, että edetään varovaisesti ja varmistetaan, että kaikki menee hyvin.
Petellä on ollut ajo-kortti nyt kolmisen viikkoa. Kaikki on mennyt hienosti. Pete on ajanut useita kertoja itsenäisesti kaupungille asioille. Hän tunnistaa oman olotilansa hyvin, eikä lähde ratin taakse väsyneenä tai silloin, kun päässä huimaa pahoin.
Peten ajo on hyvin varovaista ja hän vielä säästelee itseään. Yhdessä autolla lähtiessämme minä hyppään yhä toistaiseksi kuskin paikalle. Vara ei venettä kaada.
Ajokortin saamisen iloa kuitenkin himmentää huhtikuun lopun upean kesäiset kelit. Petellä on kova ikävä moottoripyöränsä selkään. Black bird -katupyöränsä hän osti 4 vuotta sitten. Viime kesä oli pyörän oston jälkeen keleiltään ensimmäinen upea kesä, jolloin ajokelit olisivat olleet kohdallaan. Kirjoitan, että kelit olisivat olleet, koska upeat kelit alkoivat vasta meidän kohtalokkaan onnettomuuden jälkeen.
Nyt kevät on alkanut jälleen aivan mahtavilla ajokeleillä. Mutta meidän mustarastas ei enää laula meille. Se on myynnissä. Huomenna on joku ostajaehdokas tulossa katsomaan sitä. Saa nähdä itketäänkö meillä huomenna surun kyyneliä.
Pete haaveilee, että hän jonain päivänä vielä nousee moottoripyörän selkään. Ja saa kokea sen upean ajamisen vapauden tunteen. Minä odotan tuota päivää pelonsekaisin tuntein.
Jostain muistan lukeneeni, että ihmisen aivot eivät kestäisi toista onnettomuuden kaltaista pahaa iskua. Se olisi menoa, jos jotain vielä kävisi. Mutta turha tässä on maalata mustia pilviä taivaalle. Nyt pitää keskittyä siihen, että Pete löytää ilon keväästä ja pystyy nauttimaan lämmöstä ja auringosta ilman surun ja katkeruuden tunteita.
 |
| Matkalla Karhulan mummolasta Mikkeliin. Pete ajoi pienen osan matkasta. |
Ps. Julkaisin eilen blogiimme tekstin viime syksyn ”sisäkorvaistuterallista”. Jos kiinnostaa, niin tässä suora linkki, ole hyvä: Piiiitkä odotus sisäkorvaistuteoperaatioon (11.10.2018)
Hienoa edistymistä!!!
VastaaPoista