Ikävä krapulaa ja rokkenrollia

Tämä kirjoitus olkoon tämän blogin virallinen viimeinen julkaisu. Elämämme on palautunut normaaliin, vaikkakin vähän erilaiseen elämään. Tekstin on kirjoittanut Pete.

Joulukuun 19. (2022) oli mentävä lääkäriin, Lääkärikeskus Ikioman neurologi oli suunta. Oikeassa kädessä alkoi muutama viikko aikaisemmin kehittyä ilkeä hermokipu. Buranasta ei ollut apuja. Tilanne paheni koko ajan eikä fysioterapia auttanut. Olin tähän asti selvinnyt ilman mitään lääkitystä. Ajattelin että ei pärkele, ei nyt vaan tulisi hermokipuja ja vielä halvaantuneeseen puoleen. Joulukuun alusta 2018 on tullut käytyä kuntoutuksessa fysioterapiassa, mutta sieltä ei helpotusta nyt tullut. Ajattelin, että kokeillaan samaa lääkettä, kun tähän asti eli liikuntaa kivun rajoissa. Tulin juuri jouluaattolenkiltä hiihtämästä 10 km, olo helpotti.

Ikioman neurologi ei ollut minua koskaan hoitanut. Käyntiin oli varattu 20 min, mutta siellä meni melkein tunti. Hän tutki, testasi ja keskusteltiin vammoista. Kun olin lähtemässä hän sanoi ”oot aika hiton kova jätkä, oisin ennustanut vammojen perusteella, että et enää kävele, valtava iso on ollut työ jonka oot tehnyt”.

Jäin miettimään hänen sanojaan ja sitä mitä kaikkea on tapahtunut ja mitä on tullut tehtyä.

Erityisesti jäin miettimään mikä on ollut motivaationi?

Minulla oli ja on niin hyvä elämä, että en sitä halunnut vielä menettää, halusin kaiken takaisin. lähdetään liikkeelle perheestä. Olin paljon asioita, jotka olivat vielä tekemättä perheenä. Juttuja lasten kanssa ja juttuja vaimon kanssa. Olihan miehen pystyttävä vaimo pitämään tyytyväisenä niin henkisesti kuin fyysisesti. Kuvittelin sairaalassa itseni pyörätuoliin. Ajatus oli aivan kauhea minulle, joka liikun kuin sähköjänis. Miten voisin olla toisten armoilla ja muille riippakivi, mitä en koskaan ole ollut fyysisten ominaisuuksien pohjalta. Ajatus oli aivan kaamea. 

Halusin perhe-elämän takaisin

Toinen asiakokonaisuus oli työ palveluspaikassani Maavoimien Esikunnassa (MAAVE). Työtehtäväni ja työympäristö ja MAAVE:n henkilöstö oli vaan niin loistava, että halusin vielä olla osa yhteisöä. Sairaalassa oloaikana sain valtavasti tukea ja vierailuja työkavereiltani. Huomasin, että olenkin aika pidetty kollega. Tiesin olevani tervetullut. Palattuani palvelukseen sain isoilta pojilta tukea. Kiitokset silloisille esimiehille, joilla oli halu ja mandaattia päättää, miten Salonen työskentelee. 

Kolmas asia on meidän kaveriporukkamme Källit. Ryhmä on ollut koossa noin 35 vuotta. Yhteisiä kesä- ja talviretkiä, pikkujouluja ja erilaisia kokoontumisia. Kesä- ja talviretki on ollut yhden yön reissu eli torstain ja sunnuntain välinen yö. Vanhemmiten on jo joutunut antamaan periksi ja nukkumaankin on päästävä välillä. Oli niin hienoa aina kokoontua, vaikka Tahkolle. Minä ostin itselleni kunnon äänentoistolaitteiston, joka kulki mukanamme 10 vuotta. Mökissä soi hienosti ja puhtaasti musiikki. Aivan upeata. 

Mutta nyt. Musiikki on yhä yhtä sekamelskaa, poikaporukan puhe kovenee, kun GT vähenee. Samalla minä jään ulkopuolelle keskustelusta, ääneni ei kanna muun mölyn yli, puhe on sekametelisoppaa minulle, mutta pärkele - olen mukana. Hyvä puoli on, että rahat säästyvät, kun ei yöbaariin ole asiaa ja aamulla olen jo rinteessä tai golfkentällä kun muut heräilevät. Totuus on kuitenkin, että on ikävä krapulaa ja rokkenrollia.

Pystyn aika paljon tekemään asioita, joita tein ennenkin. Ajan edelleen pyörällä – tosin hiljempaa ja varovammin, helppoja maastouria kuten latupohjia. Pelaan golffia, mutta lyönti ailahtelee välillä. Joskus pelasin tasotuksella kuusi, joten elämän golftavoite oli jo saavutettu. Hiihdän, mutta vain perinteistä. Vapaalla harva meni ohi ennen onnettomuutta. Laskettelen, mutta hitaammin; ennen Levin parhaita mäkiä tultiin alas 70-80 km/h, nyt max 50 km/h. After skissä oltiin näyttävästi, nyt pikainen käynti.

Olenko tapahtuneesta katkera? Mietinkö miksi lähdin lenkille sinä heinäkuisena päivänä? Miksi mulla ei ollut yhtä sekuntia enempää aikaa. Se olisi riittänyt. Näitä asioita en mieti, sen päätin jo KYS:n teholla, kun pää oli vähän selvinnyt lääkehuumasta.

Katkeruus? Kyllä, sitä jäi Mikkelin kaupungin edustajia kohtaan. He eivät missään asiakirjassa myöntäneet, että puomi oli huonosti merkitty. Silloinen lakimies sanoi, että ajaa kaupungin asiaa. Kaupunginjohtaja kutsui neuvotteluun ja mukaan valtuuston ja hallituksen puheenjohtajiston. Olin silloin aika suosittu sosiaalisessa mediassa ja sillä tapaamisella yritettiin hienotunteisesti kertoa, että pidä Salonen turpasi kiinni ja älä mollaa kotikaupunkia. Jos vaimo ei olisi ollut mukana olisin haistattanut pitkän paskan koko jengille ja kävellyt ulos. 

Onneksi lakimies vaihtoi maisemaa omatoimisesti ja kaupunginjohtajakin meni vaihtoon, ei tosin hänen omasta aloitteestaan. Ei jäänyt ikävä kumpaakaan.

Tänään olen onnellinen mies, elämä hymyilee. Tytöt ovat muuttaneet kotoa opiskelun perässä ja pärjäävät hyvin omillaan. Aapo asuu vielä kotona, mutta pahin murrosikänsä on ohi ja päähän on tarttunut järkeä. 

Jäin sotilaseläkkeelle 1.10.2021. Osa kurssiveljistä on mennyt toisiin hommiin, minulla se ei ole ollut mielessä. Nyt on aikaa harrastaa monenlaisia harrastuksia, urheilla, laittaa ruokaa, matkustaa, kiertää Suomea, tutustua uusiin ihmisiin, laajentaa näkemystä jne. Joskus ehdin hoitaa kodin kuntoon, kun rouva tulee töistä, joskus en.

Rukalla on tullut käytyä useasti ja tammikuussa 2023 olin taas viikon siellä. Tämän vuoden vko 12 menee Pyhällä vaimon kanssa ja vko 13 Levillä poikien kanssa. Suomi-neidon käsivarren aluekin tuli keväällä 2022 tutuksi. Onnettomuus opetti oikeasti, että elämästä pitää nauttia silloin kun siihen on mahdollisuus. Se mahdollisuus voi hävitä hetkessä.