Maanantaina 16.7. (12 päivää onnettomuuden jälkeen) viikko alkoi yhtä kuumissa merkeissä kuin mitä edellinenkin viikko oli ollut. KYS:n neurologinen osasto sijaitsi sairaalan vanhassa osassa, jossa ilmastointia ei ollut. Pöytätuulettimet olivat kovilla.
Sekavuuskohtauksen jälkeinen sunnuntaipäivä oli mennyt ihan hyvin. Mitä nyt mies oli todella rauhaton. Hän ei meinannut millään pysyä paikallaan. Sängyssä hän nosteli jalkoja, teki vatsalihaksia ja hyöri ja pyöri muuten vaan koko ajan. Eräs hoitaja totesi, että ”tämä mies taitaa olla sellainen sata lasissa kaveri.” Miten oikeaan hän osuikaan. Peten luonteelle ei sopinut, eikä sovi, sängyssä makaaminen.
Hänen kuntonsa ei kuitenkaan riittänyt tuollaiseen rehkimiseen. Sykkeet hakkasivat korkealla ja verenpaine oli katossa. Hoitajilla oli täysi työ, että potilas myös lepäsi.
Maanantain aamukierroksella lääkäri vihjasi, että jos kaikki menee hyvin, Pete voitaisiin siirtää samalla viikolla ehkä jo Mikkeliin!! Mikä hyvä uutinen heti viikon alkuun. Mutta eihän se niin mennyt. Mikään ei mennyt enää hyvin lääkärin kierron jälkeen.
Puolenpäivän aikaan Pete näytti peukkua alaspäin. Sillä tavoin hänen kanssaan kommunikoitiin. Kun asiat olivat hyvin ja haluttiin sanoa kyllä, näytettiin peukkua ylöspäin, kun asiat olivat huonosti, peukku oli alaspäin.
Tuona maanantaina Peten jaloista katosivat voimat. Olotila taisi olla muutenkin vetämätön, sillä hänen tulehdusarvonsa olivat olleet koholla jo muutaman päivän.
Hän oli jo viikonloppuna hoitanut asiansa kävellen itse hoitajan tukemana vessaan. Tuona maanantaina jalat eivät enää kantaneet. Yksi hoitajistakin totesi, että mies oli nyt täysin jalaton.
Myös happiarvot lähtivät laskuun, niin että hänelle piti antaa osastolla lisähappea happiviiksistä. Tilanteen pahetessa Pete siirrettiin vielä saman päivän aikana (ma 16.7.) takaisin teho-osastolle.
Illan suussa löytyi yksi selitys heikkouteen. Pete oli saanut keuhkokuumeen. Epäonnistuneiden mehunjuontiharjoitusten seurauksena Peten keuhkoihin oli joutunut sinne kuulumatonta nestettä. Keuhkokuume ei kuitenkaan selittänyt sitä, miksi jalat olivat voimattomat. Lääkärit olivat tilanteesta ymmällään. Me puolestaan kauhuissaan.
Teholla Pete hengitti happimaskissa. Pelkät happiviikset eivät riittäneet turvaamaan riittävää hapen saantia.
Muutamassa päivässä antibioottiikuuri alkoi tehoamaan ja laski Peten tulehdusarvoja. Siitä huolimatta tilanne ei näyttänyt hyvältä. Viimeisetkin voimat katosivat Peten jaloista eikä hän lopulta jaksanut maatessaan edes nostaa niitä ilmaan. Vasemman jalan jalkaterää hän sentään pystyi ”heiluttamaan”. Oikea jalkaterä ei liikkunut.
Kyky tuottaa puhetta katosi myös noina päivinä. Ääntä ei vain enää tullut. Ei sillä, eihän hänen puheestaan ollut saanut mitään selvää enää viikkoon. Onneksi joku keksi ipadin. Sairaalasta löytyi ipad hänen käyttöönsä keskiviikkona 18.7. Se oli iso edistysaskel meidän kommunikoinnissa. Me pidimme ipadia hänen edessään ja hän pystyi kirjain kirjaimelta muodostamaan meille sanoja.
Perjantaina (20.7.) tilanne heikkeni entisestään. Pete viestitti hengitysvaikeuksista, vaikka happisaturaatio oli hyvä. Tämä enteili sitä, että voimat olivat katoamassa hänen palleastaan (=hengityslihas.)
Perjantai-iltana sain surullisen puhelun lääkäriltä. Petelle oli laitettu hengitysputki ja hänet oli kytketty koneeseen, joka hengitti hänen puolestaan. Nyt oli pohja saavutettu. Minulla oli mies, joka ei kuullut, ei puhunut, ei pystynyt nielemään, ei pystynyt liikuttamaan jalkojaan, eikä enää edes hengittämään itsenäisesti. Minäkin olin sinä hetkenä rikki.
Teksti julkaistu todellisuudessa 13.10.2018
Sekavuuskohtauksen jälkeinen sunnuntaipäivä oli mennyt ihan hyvin. Mitä nyt mies oli todella rauhaton. Hän ei meinannut millään pysyä paikallaan. Sängyssä hän nosteli jalkoja, teki vatsalihaksia ja hyöri ja pyöri muuten vaan koko ajan. Eräs hoitaja totesi, että ”tämä mies taitaa olla sellainen sata lasissa kaveri.” Miten oikeaan hän osuikaan. Peten luonteelle ei sopinut, eikä sovi, sängyssä makaaminen.
Hänen kuntonsa ei kuitenkaan riittänyt tuollaiseen rehkimiseen. Sykkeet hakkasivat korkealla ja verenpaine oli katossa. Hoitajilla oli täysi työ, että potilas myös lepäsi.
Maanantain aamukierroksella lääkäri vihjasi, että jos kaikki menee hyvin, Pete voitaisiin siirtää samalla viikolla ehkä jo Mikkeliin!! Mikä hyvä uutinen heti viikon alkuun. Mutta eihän se niin mennyt. Mikään ei mennyt enää hyvin lääkärin kierron jälkeen.
Puolenpäivän aikaan Pete näytti peukkua alaspäin. Sillä tavoin hänen kanssaan kommunikoitiin. Kun asiat olivat hyvin ja haluttiin sanoa kyllä, näytettiin peukkua ylöspäin, kun asiat olivat huonosti, peukku oli alaspäin.
Tuona maanantaina Peten jaloista katosivat voimat. Olotila taisi olla muutenkin vetämätön, sillä hänen tulehdusarvonsa olivat olleet koholla jo muutaman päivän.
Hän oli jo viikonloppuna hoitanut asiansa kävellen itse hoitajan tukemana vessaan. Tuona maanantaina jalat eivät enää kantaneet. Yksi hoitajistakin totesi, että mies oli nyt täysin jalaton.
Myös happiarvot lähtivät laskuun, niin että hänelle piti antaa osastolla lisähappea happiviiksistä. Tilanteen pahetessa Pete siirrettiin vielä saman päivän aikana (ma 16.7.) takaisin teho-osastolle.
Illan suussa löytyi yksi selitys heikkouteen. Pete oli saanut keuhkokuumeen. Epäonnistuneiden mehunjuontiharjoitusten seurauksena Peten keuhkoihin oli joutunut sinne kuulumatonta nestettä. Keuhkokuume ei kuitenkaan selittänyt sitä, miksi jalat olivat voimattomat. Lääkärit olivat tilanteesta ymmällään. Me puolestaan kauhuissaan.
Teholla Pete hengitti happimaskissa. Pelkät happiviikset eivät riittäneet turvaamaan riittävää hapen saantia.
Muutamassa päivässä antibioottiikuuri alkoi tehoamaan ja laski Peten tulehdusarvoja. Siitä huolimatta tilanne ei näyttänyt hyvältä. Viimeisetkin voimat katosivat Peten jaloista eikä hän lopulta jaksanut maatessaan edes nostaa niitä ilmaan. Vasemman jalan jalkaterää hän sentään pystyi ”heiluttamaan”. Oikea jalkaterä ei liikkunut.
Kyky tuottaa puhetta katosi myös noina päivinä. Ääntä ei vain enää tullut. Ei sillä, eihän hänen puheestaan ollut saanut mitään selvää enää viikkoon. Onneksi joku keksi ipadin. Sairaalasta löytyi ipad hänen käyttöönsä keskiviikkona 18.7. Se oli iso edistysaskel meidän kommunikoinnissa. Me pidimme ipadia hänen edessään ja hän pystyi kirjain kirjaimelta muodostamaan meille sanoja.
Perjantaina (20.7.) tilanne heikkeni entisestään. Pete viestitti hengitysvaikeuksista, vaikka happisaturaatio oli hyvä. Tämä enteili sitä, että voimat olivat katoamassa hänen palleastaan (=hengityslihas.)
Perjantai-iltana sain surullisen puhelun lääkäriltä. Petelle oli laitettu hengitysputki ja hänet oli kytketty koneeseen, joka hengitti hänen puolestaan. Nyt oli pohja saavutettu. Minulla oli mies, joka ei kuullut, ei puhunut, ei pystynyt nielemään, ei pystynyt liikuttamaan jalkojaan, eikä enää edes hengittämään itsenäisesti. Minäkin olin sinä hetkenä rikki.
Teksti julkaistu todellisuudessa 13.10.2018
Kommentit
Lähetä kommentti