Alle viikko rysähdyksestä, tiistaina 10.7., Pete siirrettiin KYS:ssä neurologisen osaston vierihoitohuoneeseen. Huoneessa oli kolme potilaspaikkaa ja paikalla vähintään yksi hoitaja 24/7. Peten siellä ollessa hoitajia oli kuitenkin koko ajan vähintään kaksi, koska potilaat olivat sen verran vaativia.
Vierihoitohuoneessa Pete oli vajaan viikon. Viikkoon mahtui huikeaa edistymistä, pelottava sekavuuskohtaus ja lopulta odottamaton romahdus.
Ensimmäisen kerran Pete oli omilla jaloillaan torstaina 12.7., siis vain kahdeksan päivää onnettomuuden jälkeen. Hän käveli tuettuna niin sanotulla nojafoordilla noin 20 metrin matkan. Sen jälkeen hän istui hetken tuolissa, mutta näytti, että ottaa sydämestä. Tarjosimme hänelle pyörätuolikyytiä takaisin huoneeseen, mutta hän halusi ehdottomasti kävellä itse takaisin nuo 20 m. Taistelijani. <3
Samana päivänä hän pyysi myös ensimmäistä kertaa oman kännykkänsä. Hän pääsi vaivatta kirjautumaan sisään, vaikkakin pienten näppäimien naputtelu kävi hyvin vaivalloisesti.
Ensimmäisen viestinsä hän lähetti minulle seuraavana aamuyönä 13.7. klo 4.37. Viestin sisältö oli: ”KUN TUUT TUO 2KPL 2 DL MEHUJA”. Hoitohenkilökunta oli antanut hänelle luvan harjoitella nielemistä. Mehusta hän otti/yritti ottaa muutamia imaisuja, mutta ei se tainnut oikein onnistua.
Seuraavat viestinsä hän lähetti päivää myöhemmin lauantaina 14.7. Ne olivat ”TUU”, ”Tyy hajtt” (tarkoittaen todennäköisesti Tuu heti) ja "ruu äkkiä". En päässyt lähtemään sairaalaan samantien, menin sinne vasta noin tunnin päästä. En voinut tietää, että hänellä oli ”todellinen” hätä….
Pete oli saanut sekavuuskohtauksen ja ilmoittanut lähtevänsä kotiin. Hoitajan estäessä häntä, mies oli suutuspäissään huitaissut hoitajaa. Tilanne oli ollut uhkaava hoitajille ja siksipä he hälyttivät sairaalan vartijan paikalle taltuttamaan kiihtynyttä miespotilasta.
Kun minä saavuin paikalle, oli tilanne jo ohi. Pete oli kuitenkin varmuuden vuoksi sidottu sänkyynsä. Minun läsnäoloni selvästi rauhoitti häntä ja hoitajat uskalsivat vapauttaa hänet kahleistaan.
Myöhemmin sinä päivänä hänet vietiin pään kuvauksiin. Kuvauksilla haluttiin varmistaa, että aivoissa ei ollut tapahtunut mitään hälyyttävää. Mutta ei, kuvat olivat ok. Sekavuus johtui aivovammasta ja se oli tyypillistä tässä vaiheessa toipumisprosessia.
Seuraavan päivän hän eli enemmän tai vähemmän kuutamolla. Nyt tiedän miltä näyttää, kun silmät seisovat päässä. Hän ei sulkenut silmiään edes nukkuessaan! Se oli oikeastaan aika pelottavaa. Hoitajat teippasivat hänen toisen silmänsä kiinni unien ajaksi. Molempia ei haluttu teipata, koska olisi aika kurja ollut herätä ja huomata, että silmät eivät aukea.
Tästä alkoi syvä alamäki, vaikka tuossa vaiheessa olimme onnellisen tietämättömiä siitä…
*****************************
Tässä tekstissä mainittujen Peten wa-viestien jälkeen, hän lähetti minulle seuraavan kerran viestin vasta 23. syyskuuta 2018!
Vierihoitohuoneessa Pete oli vajaan viikon. Viikkoon mahtui huikeaa edistymistä, pelottava sekavuuskohtaus ja lopulta odottamaton romahdus.
Ensimmäisen kerran Pete oli omilla jaloillaan torstaina 12.7., siis vain kahdeksan päivää onnettomuuden jälkeen. Hän käveli tuettuna niin sanotulla nojafoordilla noin 20 metrin matkan. Sen jälkeen hän istui hetken tuolissa, mutta näytti, että ottaa sydämestä. Tarjosimme hänelle pyörätuolikyytiä takaisin huoneeseen, mutta hän halusi ehdottomasti kävellä itse takaisin nuo 20 m. Taistelijani. <3
Samana päivänä hän pyysi myös ensimmäistä kertaa oman kännykkänsä. Hän pääsi vaivatta kirjautumaan sisään, vaikkakin pienten näppäimien naputtelu kävi hyvin vaivalloisesti.
Ensimmäisen viestinsä hän lähetti minulle seuraavana aamuyönä 13.7. klo 4.37. Viestin sisältö oli: ”KUN TUUT TUO 2KPL 2 DL MEHUJA”. Hoitohenkilökunta oli antanut hänelle luvan harjoitella nielemistä. Mehusta hän otti/yritti ottaa muutamia imaisuja, mutta ei se tainnut oikein onnistua.
Seuraavat viestinsä hän lähetti päivää myöhemmin lauantaina 14.7. Ne olivat ”TUU”, ”Tyy hajtt” (tarkoittaen todennäköisesti Tuu heti) ja "ruu äkkiä". En päässyt lähtemään sairaalaan samantien, menin sinne vasta noin tunnin päästä. En voinut tietää, että hänellä oli ”todellinen” hätä….
Pete oli saanut sekavuuskohtauksen ja ilmoittanut lähtevänsä kotiin. Hoitajan estäessä häntä, mies oli suutuspäissään huitaissut hoitajaa. Tilanne oli ollut uhkaava hoitajille ja siksipä he hälyttivät sairaalan vartijan paikalle taltuttamaan kiihtynyttä miespotilasta.
Kun minä saavuin paikalle, oli tilanne jo ohi. Pete oli kuitenkin varmuuden vuoksi sidottu sänkyynsä. Minun läsnäoloni selvästi rauhoitti häntä ja hoitajat uskalsivat vapauttaa hänet kahleistaan.
Myöhemmin sinä päivänä hänet vietiin pään kuvauksiin. Kuvauksilla haluttiin varmistaa, että aivoissa ei ollut tapahtunut mitään hälyyttävää. Mutta ei, kuvat olivat ok. Sekavuus johtui aivovammasta ja se oli tyypillistä tässä vaiheessa toipumisprosessia.
Seuraavan päivän hän eli enemmän tai vähemmän kuutamolla. Nyt tiedän miltä näyttää, kun silmät seisovat päässä. Hän ei sulkenut silmiään edes nukkuessaan! Se oli oikeastaan aika pelottavaa. Hoitajat teippasivat hänen toisen silmänsä kiinni unien ajaksi. Molempia ei haluttu teipata, koska olisi aika kurja ollut herätä ja huomata, että silmät eivät aukea.
Tästä alkoi syvä alamäki, vaikka tuossa vaiheessa olimme onnellisen tietämättömiä siitä…
*****************************
Tässä tekstissä mainittujen Peten wa-viestien jälkeen, hän lähetti minulle seuraavan kerran viestin vasta 23. syyskuuta 2018!
Teksti julkaistu todellisuudessa 9.10.2018
Kommentit
Lähetä kommentti