”Pete on siirretty tänään pois Mikkelin teho-osastolta! Pitäisi iloita, mutta sekä Pete että minä ollaan vähän kauhuissaan. Teholla oli niin hyvä hoito ja hyvät resurssit. Nyt tällä uudella osastolla – valvontayksikössä – Petellä on oma pieni huone, jossa tuntuu, että seinät kaatuvat päälle. Pete toivoo pääsevänsä takaisin teho-osastolle!”
Yllä olevan viestin laitoin ystäviemme whatsapp-ryhmään sunnuntaina 29.7. Viestissä tiivistyy hyvin sen hetken tuntomme. Osaston vaihtaminen on aina stressinpaikka sekä potilaalle että omaisille. Taakseen joutuu jättämään tutun ja turvallisen ja edessä on outo ja tuntematon.
Valvontayksikkö oli kaikin puolin hyvin pelottava paikka. Läheisenä minua eniten huolestutti se, että tähän asti Peten lähellä näköetäisyyden päässä oli aina ollut joku hoitaja, mutta nyt valvontayksikössä Pete joutui omaan koppiinsa. Viereensä hän sai hälytysnapin, jolla hoitajan pystyi kutsumaan paikalle.
Ahdistusta lisäsi ikkunaton ja pienikokoinen huone. Ikään kuin siivouskomerosta olisi tehty tila yhdelle potilaalle. Heti siirtoa seuraavana päivänä pääsin valvontayksiköstä vastaavan lääkärin juttusille. Esitin toiveen, voisiko Peten siirtää pois siivouskomerosta, jonnekin enemmän ”ihmisten ilmoille”. Lääkäri kuitenkin vakuutti, että kopperoinen oli parasta mitä heillä oli tarjota! Meidän siis kannatti olla tyytyväisiä siihen. Jep, jep.
Eikä tässä vielä kaikki. Valvontayksikössä Peten ensimmäiseksi vastuuhoitajaksi valikoitui rouvashenkilö, joka oli – jos mahdollista – yhtä kauhuissaan potilaasta kuin mitä potilas oli hänestä. Petellä kun oli muutama sellainen kummallinen ”juttu”, jotka ehkä olivat rouvashenkilölle vieraampia asioita. Ensinnäkin potilaan kanssa piti kommunikoida tablettitietokoneen kanssa. Kertakaikkisen outoa.
Ja mikä vielä pahempaa, potilaan kaulasta törrötti kummallinen hökötys. Kyllähän rouva hoitaja tiesi että trakeakanyylihan se siinä on, mutta hänellä oli vähemmän kokemusta moisen kapistuksen hoidosta. Sille ei vain voinut mitään, että hoitajan otteissa ja käytöksessä näkyi epävarmuus, joka puolestaan teki Peten olon entistäkin epämukavammaksi.
Rouva hoitajan puolustuksesi täytyy sanoa, että hän ei suinkaan ollut ainoa epävarma hoitaja valvontayksikössä. Heitä oli useampia. Ja onhan se täysin ymmärrettävää. Mikkelin kokoisessa maakuntasairaalassa ei ihan joka päivä, ei ehkä edes joka kuukausi hoideta tämänkaltaisia potilaita.
No, onneksi oli ne tehokkaat ja osaavat teho-osaston hoitsut. Heidät kutsuttiin muutaman kerran opastamaan valvontayksikön hoitajia mm. hengityskanyylin juuren puhdistukseen, mikä piti tehdä päivittäin.
Kyllähän me sinne valvontayksikön koppiin sitten jotenkin sopeuduttiin, kun ei muutakaan vaihtoehtoa ollut. Tehofyssarit kävivät päivittäin Peten luona jumppaamassa hänen voimattomia jalkojaan ja väsyneitä käsiään. Tässä vaiheessa Pete pystyi heiluttamaan jalkateriään, mutta nostamaan hän ei jalkojaan pystynyt.
Mies makasi pienessä kopissaan 24/7 seuranaan – ei mitään, silloin kun me emme olleet hänen luonaan. Hän ei pystynyt lukemaan, ei katsomaan televisiota, ei kuuntelemaan mitään (kun ei kuullut). Voitte vain kuvitella, että minulla oli kova hätä olla hänen seuranaan niin paljon kuin mahdollista.
Siinä vaiheessa aloin käydä hänen luonaan kolme kertaa päivässä: aamupäivästä, iltapäivästä ja illasta. Päiviini ei muuta juuri mahtunut.
Yllä olevan viestin laitoin ystäviemme whatsapp-ryhmään sunnuntaina 29.7. Viestissä tiivistyy hyvin sen hetken tuntomme. Osaston vaihtaminen on aina stressinpaikka sekä potilaalle että omaisille. Taakseen joutuu jättämään tutun ja turvallisen ja edessä on outo ja tuntematon.
Valvontayksikkö oli kaikin puolin hyvin pelottava paikka. Läheisenä minua eniten huolestutti se, että tähän asti Peten lähellä näköetäisyyden päässä oli aina ollut joku hoitaja, mutta nyt valvontayksikössä Pete joutui omaan koppiinsa. Viereensä hän sai hälytysnapin, jolla hoitajan pystyi kutsumaan paikalle.
Ahdistusta lisäsi ikkunaton ja pienikokoinen huone. Ikään kuin siivouskomerosta olisi tehty tila yhdelle potilaalle. Heti siirtoa seuraavana päivänä pääsin valvontayksiköstä vastaavan lääkärin juttusille. Esitin toiveen, voisiko Peten siirtää pois siivouskomerosta, jonnekin enemmän ”ihmisten ilmoille”. Lääkäri kuitenkin vakuutti, että kopperoinen oli parasta mitä heillä oli tarjota! Meidän siis kannatti olla tyytyväisiä siihen. Jep, jep.
Eikä tässä vielä kaikki. Valvontayksikössä Peten ensimmäiseksi vastuuhoitajaksi valikoitui rouvashenkilö, joka oli – jos mahdollista – yhtä kauhuissaan potilaasta kuin mitä potilas oli hänestä. Petellä kun oli muutama sellainen kummallinen ”juttu”, jotka ehkä olivat rouvashenkilölle vieraampia asioita. Ensinnäkin potilaan kanssa piti kommunikoida tablettitietokoneen kanssa. Kertakaikkisen outoa.
Ja mikä vielä pahempaa, potilaan kaulasta törrötti kummallinen hökötys. Kyllähän rouva hoitaja tiesi että trakeakanyylihan se siinä on, mutta hänellä oli vähemmän kokemusta moisen kapistuksen hoidosta. Sille ei vain voinut mitään, että hoitajan otteissa ja käytöksessä näkyi epävarmuus, joka puolestaan teki Peten olon entistäkin epämukavammaksi.
Rouva hoitajan puolustuksesi täytyy sanoa, että hän ei suinkaan ollut ainoa epävarma hoitaja valvontayksikössä. Heitä oli useampia. Ja onhan se täysin ymmärrettävää. Mikkelin kokoisessa maakuntasairaalassa ei ihan joka päivä, ei ehkä edes joka kuukausi hoideta tämänkaltaisia potilaita.
No, onneksi oli ne tehokkaat ja osaavat teho-osaston hoitsut. Heidät kutsuttiin muutaman kerran opastamaan valvontayksikön hoitajia mm. hengityskanyylin juuren puhdistukseen, mikä piti tehdä päivittäin.
Kyllähän me sinne valvontayksikön koppiin sitten jotenkin sopeuduttiin, kun ei muutakaan vaihtoehtoa ollut. Tehofyssarit kävivät päivittäin Peten luona jumppaamassa hänen voimattomia jalkojaan ja väsyneitä käsiään. Tässä vaiheessa Pete pystyi heiluttamaan jalkateriään, mutta nostamaan hän ei jalkojaan pystynyt.
Mies makasi pienessä kopissaan 24/7 seuranaan – ei mitään, silloin kun me emme olleet hänen luonaan. Hän ei pystynyt lukemaan, ei katsomaan televisiota, ei kuuntelemaan mitään (kun ei kuullut). Voitte vain kuvitella, että minulla oli kova hätä olla hänen seuranaan niin paljon kuin mahdollista.
Siinä vaiheessa aloin käydä hänen luonaan kolme kertaa päivässä: aamupäivästä, iltapäivästä ja illasta. Päiviini ei muuta juuri mahtunut.
Petelle oli juhlaa, kun hän sai jonkun meistä kainaloonsa.
Hänen oikea silmänsä oli peitetty sarveiskalvossa olleen haavan takia.
Teksti julkaistu todellisuudessa 23.10.2018
Hänen oikea silmänsä oli peitetty sarveiskalvossa olleen haavan takia.
Teksti julkaistu todellisuudessa 23.10.2018
Kommentit
Lähetä kommentti