Päivä ennen osaston vaihtoa tuli tieto, että Pete saattaa olla VRE-sairaalabakteerin kantaja. KYS ilmoitti, että Peten huonekaveri heinäkuussa KYS:llä oli todettu kyseisen bakteerin kantajaksi ja oli täysin mahdollista, että myös Pete oli saanut tartunnan.
Sairaalamaailmassa tällaiseen tietoon suhtaudutaan vakavasti ja se tarkoitti sitä, että Peten oletetaan olevan bakteerin kantaja kunnes toisin todistetaan. Hänestä otettiin näytteitä kahtena päivänä peräkkäin ja näytteet lähetettiin Helsinkiin analysoitavaksi. Tuloksia saatiin odottaa noin viikko. Sen ajan Peteä pidettiin erityksessä.
Onneksi eristys ei tarkoittanut sitä, millaisen mielikuvan sana herättää. VRE-bakteeri ei ole vaarallinen terveille ihmisille ja siksi meidän perheenjäsenten tai ystävien ei tarvinnut sitä pelätä. Pystyimme vierailemaan Peten luona aivan normaalisti. Sen sijaan sairaille ja heikossa kunnossa oleville bakteeri voi olla vaarallinen. Siksi hoitohenkilökunnan piti suojautua hyvin Peteä hoitaessaan. Kun hoitaja tuli Peten luo, puki hän päälleen muovisen esiliinan, laittoi maskin kasvoilleen ja käsiin hanskat. Mitään tavaroita ei saanut kuljettaa hänen huoneestaan muualle ilman desinfiointia.
Eristystilasta huolimatta Pete siirrettiin Mikkelin keskussairaalan neurologiselle osastolle (osasto 24) torstaina 2.8.2018 neljän valvontayksikössä vietetyn päivän jälkeen. Noin viikon sisään tämä oli Petelle jo kolmas uusi osasto. Minä iloitsin siirrosta. Mielestäni siirto tavalliselle osastolle oli hyvä osoitus hänen toipumisestaan. Petelle siirto tarkoitti kuitenkin jälleen uusia hoitajia, jotka piti ”opettaa” hoitamaan häntä.
Onneksi neurologinen osasto ei ollut yhtään niin pelottava kuin mitä valvontayksikkö oli ollut. Pete sai kivan oman huoneen, joka oli vastapäätä osaston kansliaa. Tosin yhä meitä mietitytti se, että liikuntakyvytön kuuromykkä mies makasi ylhäisessä yksinäisyydessään omassa huoneessaan.
Pelkoa lievittääksemme pyysimme, että Peten huoneen ovi pidettäisiin aina auki. Siirtopäivänä pyyntöömme suhtauduttiin ymmärtäväisesti ja ovi pysyi auki. Näin ei kuitenkaan ollut joka päivä. Joukossa oli joku tiukkishoitaja, jonka mielestä oven oli oltava kiinni, koska mies piti pitää eristyksessä.
Petellä oli myös neurologisella osastolla hälynappi, jolla hoitajan pystyi kutsumaan paikalle. Muutaman kerran kävi niin, että hälynapin johto oli irronnut seinästä eikä se toiminutkaan, kun Pete painoi sitä. Onneksi noina kertoina huoneen ovi oli auki ja Pete sai rämisteltyä sairaalasänkyä sen verran äänekkäästi, että se herätti hoitajien huomion.
Neurologiselle osastolle siirtymisen jälkeen Peten tulehdusarvot lähtivät taas nousuun. Korkeimmillaan ne olivat 150. Syytä ei tiedetty. Tilanne näytti kuitenkin huolestuttavalta. Petellä piti olla sisäkorvaistuteoperaatio elokuun toisella viikolla. Operaatiota ei voitaisi tehdä, mikäli tulehdus oli päällä.
Neurologiselta osastolta jäi kuitenkin ensimmäisten päivien jälkeen hyvä fiilis. Ensimmäisen kerran Mikkelin keskussairaalassa olin saanut keskustella lääkärin/neurologin kanssa, joka tuntui olevan perehtynyt mieheni tilanteeseen. Se herätti luottamusta.
Myös hätämme (milloin minkäkin asian kanssa) otettiin vakavasti. Päivä neurologiselle osastolle siirtymisen jälkeen Pete valitteli vasenta silmäänsä. Se oli hänen ainoa näkevä silmänsä, sillä oikea silmä oli peitetty silmälapulla siinä olleen sarveiskalvovaurion takia.
Olimme aidosti hädissämme. Peten vasen silmä oli hänen ainoa ikkunansa meidän maailmaan. Vasen silmä mahdollisti kommunikointimme. Kuurona ja mykkänä näkökyky oli hänen oljenkortensa ja nyt tämä yksi näkevä silmä oli niin kipeä, että sattui. Hätäämme lisäsi, että oli perjantai ja viikonloppu tulossa, eikä Mikkelin kokoisessa sairaalassa välttämättä ollut erikoislääkäreitä viikonloppuisin.
Ystävällinen neurologi otti hätämme vakavasti ja järjesti silmälääkärin käymään Peten luona perjantai-iltapäivänä. Silmälääkäri totesi, että oikean silmän sarveiskalvovaurio on parantunut. Vasemmassa silmänpohjassa oli turvotusta ja jotain vuotoa, jotka aiheuttivat kipua. Silmälääkäri rauhoitti meitä kertoen, että kyseessä ei ollut kuitenkaan mitään kovin vakavaa. Lääkkeeksi hän määräsi silmätippoja ja lepoa.
Silmälääkäri kannusti Peteä olemaan ajoittain myös ilman silmälappua. Silmiä kannatti treenata yhdessä, jotta kaksoiskuvat häviäisivät. Maailman näkeminen kahtena oli kuitenkin raskasta ja siksi silmälapusta ei ehkä kovin nopeasti päästäisi eroon.
Eristyksestä, kohonneista tulehdusarvoista sekä silmä- ja jalkakivuista huolimatta elämä neurologisella osastolla lähti soljumaan eteenpäin. Oli perjantai 3.8. ja odotimme seuraavan viikon korvaleikkausta KYS:llä jännittynein mielin. Ilmassa oli varovaista toiveikkuutta.
Sairaalamaailmassa tällaiseen tietoon suhtaudutaan vakavasti ja se tarkoitti sitä, että Peten oletetaan olevan bakteerin kantaja kunnes toisin todistetaan. Hänestä otettiin näytteitä kahtena päivänä peräkkäin ja näytteet lähetettiin Helsinkiin analysoitavaksi. Tuloksia saatiin odottaa noin viikko. Sen ajan Peteä pidettiin erityksessä.
Onneksi eristys ei tarkoittanut sitä, millaisen mielikuvan sana herättää. VRE-bakteeri ei ole vaarallinen terveille ihmisille ja siksi meidän perheenjäsenten tai ystävien ei tarvinnut sitä pelätä. Pystyimme vierailemaan Peten luona aivan normaalisti. Sen sijaan sairaille ja heikossa kunnossa oleville bakteeri voi olla vaarallinen. Siksi hoitohenkilökunnan piti suojautua hyvin Peteä hoitaessaan. Kun hoitaja tuli Peten luo, puki hän päälleen muovisen esiliinan, laittoi maskin kasvoilleen ja käsiin hanskat. Mitään tavaroita ei saanut kuljettaa hänen huoneestaan muualle ilman desinfiointia.
Eristystilasta huolimatta Pete siirrettiin Mikkelin keskussairaalan neurologiselle osastolle (osasto 24) torstaina 2.8.2018 neljän valvontayksikössä vietetyn päivän jälkeen. Noin viikon sisään tämä oli Petelle jo kolmas uusi osasto. Minä iloitsin siirrosta. Mielestäni siirto tavalliselle osastolle oli hyvä osoitus hänen toipumisestaan. Petelle siirto tarkoitti kuitenkin jälleen uusia hoitajia, jotka piti ”opettaa” hoitamaan häntä.
Onneksi neurologinen osasto ei ollut yhtään niin pelottava kuin mitä valvontayksikkö oli ollut. Pete sai kivan oman huoneen, joka oli vastapäätä osaston kansliaa. Tosin yhä meitä mietitytti se, että liikuntakyvytön kuuromykkä mies makasi ylhäisessä yksinäisyydessään omassa huoneessaan.
Pelkoa lievittääksemme pyysimme, että Peten huoneen ovi pidettäisiin aina auki. Siirtopäivänä pyyntöömme suhtauduttiin ymmärtäväisesti ja ovi pysyi auki. Näin ei kuitenkaan ollut joka päivä. Joukossa oli joku tiukkishoitaja, jonka mielestä oven oli oltava kiinni, koska mies piti pitää eristyksessä.
Petellä oli myös neurologisella osastolla hälynappi, jolla hoitajan pystyi kutsumaan paikalle. Muutaman kerran kävi niin, että hälynapin johto oli irronnut seinästä eikä se toiminutkaan, kun Pete painoi sitä. Onneksi noina kertoina huoneen ovi oli auki ja Pete sai rämisteltyä sairaalasänkyä sen verran äänekkäästi, että se herätti hoitajien huomion.
Neurologiselle osastolle siirtymisen jälkeen Peten tulehdusarvot lähtivät taas nousuun. Korkeimmillaan ne olivat 150. Syytä ei tiedetty. Tilanne näytti kuitenkin huolestuttavalta. Petellä piti olla sisäkorvaistuteoperaatio elokuun toisella viikolla. Operaatiota ei voitaisi tehdä, mikäli tulehdus oli päällä.
Neurologiselta osastolta jäi kuitenkin ensimmäisten päivien jälkeen hyvä fiilis. Ensimmäisen kerran Mikkelin keskussairaalassa olin saanut keskustella lääkärin/neurologin kanssa, joka tuntui olevan perehtynyt mieheni tilanteeseen. Se herätti luottamusta.
Myös hätämme (milloin minkäkin asian kanssa) otettiin vakavasti. Päivä neurologiselle osastolle siirtymisen jälkeen Pete valitteli vasenta silmäänsä. Se oli hänen ainoa näkevä silmänsä, sillä oikea silmä oli peitetty silmälapulla siinä olleen sarveiskalvovaurion takia.
Olimme aidosti hädissämme. Peten vasen silmä oli hänen ainoa ikkunansa meidän maailmaan. Vasen silmä mahdollisti kommunikointimme. Kuurona ja mykkänä näkökyky oli hänen oljenkortensa ja nyt tämä yksi näkevä silmä oli niin kipeä, että sattui. Hätäämme lisäsi, että oli perjantai ja viikonloppu tulossa, eikä Mikkelin kokoisessa sairaalassa välttämättä ollut erikoislääkäreitä viikonloppuisin.
Ystävällinen neurologi otti hätämme vakavasti ja järjesti silmälääkärin käymään Peten luona perjantai-iltapäivänä. Silmälääkäri totesi, että oikean silmän sarveiskalvovaurio on parantunut. Vasemmassa silmänpohjassa oli turvotusta ja jotain vuotoa, jotka aiheuttivat kipua. Silmälääkäri rauhoitti meitä kertoen, että kyseessä ei ollut kuitenkaan mitään kovin vakavaa. Lääkkeeksi hän määräsi silmätippoja ja lepoa.
Silmälääkäri kannusti Peteä olemaan ajoittain myös ilman silmälappua. Silmiä kannatti treenata yhdessä, jotta kaksoiskuvat häviäisivät. Maailman näkeminen kahtena oli kuitenkin raskasta ja siksi silmälapusta ei ehkä kovin nopeasti päästäisi eroon.
Eristyksestä, kohonneista tulehdusarvoista sekä silmä- ja jalkakivuista huolimatta elämä neurologisella osastolla lähti soljumaan eteenpäin. Oli perjantai 3.8. ja odotimme seuraavan viikon korvaleikkausta KYS:llä jännittynein mielin. Ilmassa oli varovaista toiveikkuutta.
Teksti julkaistu todellisuudessa 28.10.2018
Kommentit
Lähetä kommentti