4.7.2018
Minä ja Elli pakastimme mansikoita Peten ollessa pyörälenkillä. Noin kello viiden aikaan muistan ihmetelleeni, että jopas hän tekeekin pitkän lenkin. Siitä ei mennyt kauaa, kun puhelin soi.
”Lääkäri n.n. Mikkelin keskussairaalasta hei.” Hei
”Oletteko Veli-Pekka Salosen aviopuoliso?” Kyllä
”Onko miehenne ollut pyöräilemässä?” Kyllä
”Hän on joutunut vakavaan onnettomuuteen ja hänet tuotiin tänne keskussairaalan ensiapuun...”
Puhelusta muistan vain katkelmia: päävamma, ei ulkoisia vaurioita, verta vuotaa aivoihin, raajoissa liikettä, ambulanssilla Kuopioon, muuta ei tiedetä,…
Sairaalasta kerrottiin, että päivystävä lääkäri oli lähtenyt mukaan ambulanssiin. Hän soittaisi minulle Kuopiosta, kunhan kyyti olisi perillä.
Puhelun jälkeen en tiennyt mitä ajatella. Oliko tämä totta vai unta. Päällimmäinen tunne oli epäusko ja tyrmistys, edes itku ei siinä kohtaa tullut.
Mitä tein?
Ensimmäiseksi soitin Peten äidille, joka lupasi ilmoittaa asian Peten sisaruksille. Sen jälkeen soitin omalle äidilleni. Hetken mietittyäni soitin vielä kolmannen puhelun: soutupomo Marttiselle. Sulkavan soutuun oli enää kaksi päivää ja ymmärsin, että minulta jää nyt soudut soutamatta. Tieto piti saada pikinmiten soutujoukkueelle.
Sitten istuin ja ihmettelin. Eihän tätä voinut todeksi uskoa.
Olin sopinut ystäväni kanssa lenkin tuolle illalle. Sinne siis, koirahan oli joka tapauksessa käytettävä. Teki hyvää puhua asia heti ystävälle. Hän kyllä ihmetteli, miten rauhallisesti asian otin. Mutta en osannut panikoida, niin kuin en ole panikoinut missään vaiheessa tätä prosessia.
Joskus klo 19 jälkeen pihaamme kaartoi auto, josta nousi kaksi siististi pukeutunutta naista. Satuin näkemään heidät ikkunasta ja kurkkuani alkoi heti kuristaa. Oliko Petelle nyt kuitenkin käynyt se pahin mahdollinen ja nyt pastori ja diakonissa toisivat meille suru-uutisen! Tuskin uskalsin kohdata näitä kahta naista.
Pelkoni oli onneksi turha. Rouvat olivat Mikkelin keskussairaalan kriisipäivystyksestä. Kuopioon ambulanssissa lähtenyt lääkäri oli hälyttänyt heidät tarkistamaan onko meillä kaikki hyvin. Lääkäri oli nimittäin yrittänyt soittaa minulle monta kertaa, mutta tuloksetta. Numerooni ei oltu saatu yhteyttä. Jälkikäteen kävi ilmi, että lääkärillä oli ollut väärä numero!
Kuopiosta soitettiin myöhemmin illalla. Uutisia voisi ehkä luonnehtia hyviksi, sillä verenvuoto aivoihin oli tyrehtynyt. Pete saatiin nukutuksesta hereille ja hänen raajansa reagoivat kosketukseen. Mies ei kuitenkaan kuullut mitään. Puhua hän pystyi yksittäisiä sanoja.
Kallonpohjassa oli paha murtuma, joka ylettyi kaularankaan asti. Murtumaa käsiteltiin kaularankamurtumana ja Pete sai kaulaansa kovakaulurin. Lääkärit suunnittelivat leikkausta.
Me kotona alettiin suunnitella lähtöä Kuopioon. Urhoollinen vanhin tyttäremme, Elli, päätti kuitenkin mennä seuraavana päivänä tekemään työvuoronsa Kenkäveroon. Minä kannustin häntä siihen. Sanoin, että isi on parhaissa mahdollisissa käsissä, emmekä me nyt voi tehdä mitään hänen hyväkseen. Ehdimme hyvin Kuopioon loppuiltapäivästä.
Anoppini ehdotti, että olisin pyytänyt jonkun ystävän meille yökylään. Eläkkeellä olevana sairaanhoitajana hän varmaankin ajatteli, että tällaisessa tilanteessa kaikki on mahdollista ja pahimpaankin kannattaisi varautua. Päätin kuitenkin, että selviän yksin yöstä, tuli mitä tuli.
************************************
JK. Kun minulle soitettiin sairaalasta, oltiin miestäni siirtämässä jo ambulanssin kyytiin. Hänet vietiin auto-ambulanssilla Hiirolan varalaskeutumispaikalle, jossa hänet siirrettiin pelastushelikopteriin.
Hassua, että minulle valkeni vasta seuraavana päivänä, että hänet oli viety helikopterilla Kuopioon.
Lääkäri oli puhunut vain ambulanssikyydistä ja omassa päässäni olin mieltänyt sen autokyydiksi. Olisiko tämä osoitus siitä, että ajattelen asiat aina parhaimman kautta, en pahimman. Tällainen ajattelumalli auttaa vaikeissa prosessissa näkemään asioiden valoisat puolet.
Minä ja Elli pakastimme mansikoita Peten ollessa pyörälenkillä. Noin kello viiden aikaan muistan ihmetelleeni, että jopas hän tekeekin pitkän lenkin. Siitä ei mennyt kauaa, kun puhelin soi.
”Lääkäri n.n. Mikkelin keskussairaalasta hei.” Hei
”Oletteko Veli-Pekka Salosen aviopuoliso?” Kyllä
”Onko miehenne ollut pyöräilemässä?” Kyllä
”Hän on joutunut vakavaan onnettomuuteen ja hänet tuotiin tänne keskussairaalan ensiapuun...”
Puhelusta muistan vain katkelmia: päävamma, ei ulkoisia vaurioita, verta vuotaa aivoihin, raajoissa liikettä, ambulanssilla Kuopioon, muuta ei tiedetä,…
Sairaalasta kerrottiin, että päivystävä lääkäri oli lähtenyt mukaan ambulanssiin. Hän soittaisi minulle Kuopiosta, kunhan kyyti olisi perillä.
Puhelun jälkeen en tiennyt mitä ajatella. Oliko tämä totta vai unta. Päällimmäinen tunne oli epäusko ja tyrmistys, edes itku ei siinä kohtaa tullut.
Mitä tein?
Ensimmäiseksi soitin Peten äidille, joka lupasi ilmoittaa asian Peten sisaruksille. Sen jälkeen soitin omalle äidilleni. Hetken mietittyäni soitin vielä kolmannen puhelun: soutupomo Marttiselle. Sulkavan soutuun oli enää kaksi päivää ja ymmärsin, että minulta jää nyt soudut soutamatta. Tieto piti saada pikinmiten soutujoukkueelle.
Sitten istuin ja ihmettelin. Eihän tätä voinut todeksi uskoa.
Olin sopinut ystäväni kanssa lenkin tuolle illalle. Sinne siis, koirahan oli joka tapauksessa käytettävä. Teki hyvää puhua asia heti ystävälle. Hän kyllä ihmetteli, miten rauhallisesti asian otin. Mutta en osannut panikoida, niin kuin en ole panikoinut missään vaiheessa tätä prosessia.
Joskus klo 19 jälkeen pihaamme kaartoi auto, josta nousi kaksi siististi pukeutunutta naista. Satuin näkemään heidät ikkunasta ja kurkkuani alkoi heti kuristaa. Oliko Petelle nyt kuitenkin käynyt se pahin mahdollinen ja nyt pastori ja diakonissa toisivat meille suru-uutisen! Tuskin uskalsin kohdata näitä kahta naista.
Pelkoni oli onneksi turha. Rouvat olivat Mikkelin keskussairaalan kriisipäivystyksestä. Kuopioon ambulanssissa lähtenyt lääkäri oli hälyttänyt heidät tarkistamaan onko meillä kaikki hyvin. Lääkäri oli nimittäin yrittänyt soittaa minulle monta kertaa, mutta tuloksetta. Numerooni ei oltu saatu yhteyttä. Jälkikäteen kävi ilmi, että lääkärillä oli ollut väärä numero!
Kuopiosta soitettiin myöhemmin illalla. Uutisia voisi ehkä luonnehtia hyviksi, sillä verenvuoto aivoihin oli tyrehtynyt. Pete saatiin nukutuksesta hereille ja hänen raajansa reagoivat kosketukseen. Mies ei kuitenkaan kuullut mitään. Puhua hän pystyi yksittäisiä sanoja.
Kallonpohjassa oli paha murtuma, joka ylettyi kaularankaan asti. Murtumaa käsiteltiin kaularankamurtumana ja Pete sai kaulaansa kovakaulurin. Lääkärit suunnittelivat leikkausta.
Me kotona alettiin suunnitella lähtöä Kuopioon. Urhoollinen vanhin tyttäremme, Elli, päätti kuitenkin mennä seuraavana päivänä tekemään työvuoronsa Kenkäveroon. Minä kannustin häntä siihen. Sanoin, että isi on parhaissa mahdollisissa käsissä, emmekä me nyt voi tehdä mitään hänen hyväkseen. Ehdimme hyvin Kuopioon loppuiltapäivästä.
Anoppini ehdotti, että olisin pyytänyt jonkun ystävän meille yökylään. Eläkkeellä olevana sairaanhoitajana hän varmaankin ajatteli, että tällaisessa tilanteessa kaikki on mahdollista ja pahimpaankin kannattaisi varautua. Päätin kuitenkin, että selviän yksin yöstä, tuli mitä tuli.
************************************
JK. Kun minulle soitettiin sairaalasta, oltiin miestäni siirtämässä jo ambulanssin kyytiin. Hänet vietiin auto-ambulanssilla Hiirolan varalaskeutumispaikalle, jossa hänet siirrettiin pelastushelikopteriin.
Hassua, että minulle valkeni vasta seuraavana päivänä, että hänet oli viety helikopterilla Kuopioon.
Lääkäri oli puhunut vain ambulanssikyydistä ja omassa päässäni olin mieltänyt sen autokyydiksi. Olisiko tämä osoitus siitä, että ajattelen asiat aina parhaimman kautta, en pahimman. Tällainen ajattelumalli auttaa vaikeissa prosessissa näkemään asioiden valoisat puolet.
Kodin rauha järkkyy!
Teksti julkaistu todellisuudessa 24.9.2018
Kommentit
Lähetä kommentti