Onnettomuutta seuraavana päivänä lähdimme Kuopioon: minä, lapset ja koira. Peten äiti ja veli olivat ehtineet sinne jo ennen meitä. Meidän lähtöämme viivästytti se, että odotimme, että urhea Ellimme lopettaa työvuoronsa, joten pääsimme tien päälle vasta iltapäivällä.
Emme olleet koskaan aikaisemmin käyneet teho-osastolla. Koko teho kuulostaa jo sananakin mystisen pelottavalta. Siellä on vain ne kaikkein pahimmassa/huonoimmassa kunnossa olevat…. Ja nyt oma rakas perheemme isä makasi siellä.
Peten veli ehdotti, että minä menisin ennen lapsia katsomaan häntä. Päätin kuitenkin, että menemme sinne yhdessä – tuli mitä tuli, jälleen kerran. Kaikkia meitä pelotti, jännitti ja vähän hirvitti, kun ei yhtään tiennyt mitä siellä odottaisi.
Minulle riitti vain pieni vilaus hänestä verhojen välistä. Kun näin kaikki ne johdot, anturit ja laitteet, joihin rakkaani oli kytketty kiinni, en voinut estää itkua. Kesti oman aikansa, että sain kasattua itseäni ja pystyin kohtamaan hänet.
Miltä hän sitten näytti?
Olimme kaikki hämmästyneitä, että hänellä ei juuri ollut ruhjeita, haavoja tai mustelmia missään. Jokunen pieni naarmu ehkä kädessä. Kasvotkin olivat ”siistit”, silmät ehkä hitusen turvonneet, mutta muuten hän näytti omalta itseltään.
Mitä nyt niitä letkuja oli joka paikassa. Rinnassa kaikenlaisia arvoja mittaavat anturit, molemmissa käsissä kanyylit, joista annettiin lääkkeet ja nesteytys, sormessa happisaturaatiomittausjohto, kasvoissa happiviikset… Nenämahaletku tuli vasta myöhemmin.
Mutta väsynyt hän oli, todella, todella väsynyt. Välillä hän havahtui hereille hetkeksi, mutta pääsääntöisesti torkkui/nukkui. Nyt ymmärsin, miksi teholla on tiukat vierailuajat, joita on noudatettava. Potilaat tarvitsevat niin paljon lepoa toipuakseen.
Tuntui kuitenkin hyvältä, että hän selvästi tunnisti meidät ja ilahtui tulostamme. Se oli paljon se.
Olimme askarrelleet hänelle paperilappuja, joissa luki ”Rakastamme sinua” ja muita lohduttavia viestejä. Hänen kuulonsa kun oli vaurioinut niin, että hän ei kuullut mitään. Viestit paperilla jäivät kuitenkin näyttämättä ensimmäisellä kerralla. Vierailuaika meni tiukasti kädestä kiinni pitäen. Välillä myös sivelimme hänen päätään, sillä hän viestitti päätään haroen, että hänellä oli kovat pääkivut.
Sanoiko hän mitään?
Lasten kanssa muistelimme, että ensimmäisellä kerralla hän ei juuri puhunut. Olisiko sanonut vain yhden sanan ”rätti”, jolla hän kertoi tarvitsevansa paperin, johon sylkeä suuhun nouseva lima. Sitä limaa tuli paljon. Pelkkään paperiin sylkeminen ei riittänyt. Hoitajat saivat imeä limaa koneellisesti vähän väliä.
Hoitaja kommunikoi hänen kanssaan kirjoittaen sanat paperille. Viestien piti olla lyhyitä ja riittävän isoilla kirjaimilla.
Näin alkoi meidän teho-osastotaival ja taistelu takaisin. Ensin tavalliselle osastolle, sitten Mikkeliin, sitten kuntoutusosastolle ja toivottavasti pian kotiin. Matkalla vielä ollaan ja matka taitaa olla aika pitkä. Mutta meillä on aikaa.
Emme olleet koskaan aikaisemmin käyneet teho-osastolla. Koko teho kuulostaa jo sananakin mystisen pelottavalta. Siellä on vain ne kaikkein pahimmassa/huonoimmassa kunnossa olevat…. Ja nyt oma rakas perheemme isä makasi siellä.
Peten veli ehdotti, että minä menisin ennen lapsia katsomaan häntä. Päätin kuitenkin, että menemme sinne yhdessä – tuli mitä tuli, jälleen kerran. Kaikkia meitä pelotti, jännitti ja vähän hirvitti, kun ei yhtään tiennyt mitä siellä odottaisi.
Minulle riitti vain pieni vilaus hänestä verhojen välistä. Kun näin kaikki ne johdot, anturit ja laitteet, joihin rakkaani oli kytketty kiinni, en voinut estää itkua. Kesti oman aikansa, että sain kasattua itseäni ja pystyin kohtamaan hänet.
Miltä hän sitten näytti?
Olimme kaikki hämmästyneitä, että hänellä ei juuri ollut ruhjeita, haavoja tai mustelmia missään. Jokunen pieni naarmu ehkä kädessä. Kasvotkin olivat ”siistit”, silmät ehkä hitusen turvonneet, mutta muuten hän näytti omalta itseltään.
Mitä nyt niitä letkuja oli joka paikassa. Rinnassa kaikenlaisia arvoja mittaavat anturit, molemmissa käsissä kanyylit, joista annettiin lääkkeet ja nesteytys, sormessa happisaturaatiomittausjohto, kasvoissa happiviikset… Nenämahaletku tuli vasta myöhemmin.
Mutta väsynyt hän oli, todella, todella väsynyt. Välillä hän havahtui hereille hetkeksi, mutta pääsääntöisesti torkkui/nukkui. Nyt ymmärsin, miksi teholla on tiukat vierailuajat, joita on noudatettava. Potilaat tarvitsevat niin paljon lepoa toipuakseen.
Tuntui kuitenkin hyvältä, että hän selvästi tunnisti meidät ja ilahtui tulostamme. Se oli paljon se.
Olimme askarrelleet hänelle paperilappuja, joissa luki ”Rakastamme sinua” ja muita lohduttavia viestejä. Hänen kuulonsa kun oli vaurioinut niin, että hän ei kuullut mitään. Viestit paperilla jäivät kuitenkin näyttämättä ensimmäisellä kerralla. Vierailuaika meni tiukasti kädestä kiinni pitäen. Välillä myös sivelimme hänen päätään, sillä hän viestitti päätään haroen, että hänellä oli kovat pääkivut.
Sanoiko hän mitään?
Lasten kanssa muistelimme, että ensimmäisellä kerralla hän ei juuri puhunut. Olisiko sanonut vain yhden sanan ”rätti”, jolla hän kertoi tarvitsevansa paperin, johon sylkeä suuhun nouseva lima. Sitä limaa tuli paljon. Pelkkään paperiin sylkeminen ei riittänyt. Hoitajat saivat imeä limaa koneellisesti vähän väliä.
Hoitaja kommunikoi hänen kanssaan kirjoittaen sanat paperille. Viestien piti olla lyhyitä ja riittävän isoilla kirjaimilla.
Näin alkoi meidän teho-osastotaival ja taistelu takaisin. Ensin tavalliselle osastolle, sitten Mikkeliin, sitten kuntoutusosastolle ja toivottavasti pian kotiin. Matkalla vielä ollaan ja matka taitaa olla aika pitkä. Mutta meillä on aikaa.
Teksti julkaistu todellisuudessa 28.9.2018
Kommentit
Lähetä kommentti