Rakas blogini lukija. Teen nyt blogissani kolmen kuukauden hypyn tähän hetkeen. Pete kotiutettiin sairaalasta viime viikolla. Tässä tilanteessa tuntuu ihan hassulta, että kirjoittaisin blogissani elokuun tapahtumista. Oletan, että kiinnostavaa tässä hetkessä on nyt se, miten meillä kotona menee. Niinpä päätin, että kirjoitan nyt tästä hetkestä. Jatkan elokuun tarinaa jossain sopivassa kohdassa.
************
Kotona odotti apuvälineyksiköstä lainaksi saamamme varusteet: rollaattori, kävelykeppi, tippateline sekä imulaite, jolla Pete imee suuhun kertyvää sylkeä/limaa. Ruokaa meillä oli varattuna hänelle 27 litraa, joka pitäisi riittää vajaaksi kahdeksi viikoksi.
Ihan parasta on saada olla KOTONA. Ei enää loputonta rallia kodin, sairaalan ja työpaikan välillä. Ei enää sairaalan/kuntoutusosaston kliinisiä huoneita ja tylsiä yhteistiloja. Ei enää huonoa omaatuntoa siitä, että vietin liian vähän aikaa kotona.
Kotona olo on lähtenyt sujumaan hyvin. Heti kotiuttamista seuraavana päivänä kävimme kaupungilla ja punttisalilla. Olemme päättäneet pitää punttisalin ohjelmassa pari kertaa viikossa. Punttitreeni helpottaa jäykkyyttä ja kipua, jotka hiipivät oikean puoleiseen käteen ja olkavarteen, mikäli lihaksia ei treenaa ja venytä säännöllisesti.
Käymme myös joka päivä pienellä kävelyllä. Peten kunto ja voimat eivät vielä salli pitkiä lenkkejä. Kortteli ympäri ja se oli siinä ensimmäisinä päivinä. Vähän kerrassaan otamme lenkille lisää pituutta. Ensimmäisinä päivinä Pete käveli ulkona rollaattorin kanssa. Nyt menemme ulkona niin, että minä työnnän rollaa ja Pete ottaa siitä tarvittaessa vähän tukea. Kävely ilman tukea on edistynyt hienosti. Sisätiloissa hän ei tarvitse enää apuvälinettä kävelyyn.
Hän ei myöskään tarvitse kotiin ulkopuolista apua, ei kotihoitoa- tai kotisairaanhoitoa. Hän on omatoiminen lähes kaikissa arkisissa askareissa. Vain silmätippojen laittaminen tuottaa haasteita. Etäisyyden hahmottaminen on vielä vaikeaa ja siksi tipat eivät välttämättä osu oikeaan kohtaan.
Hän saa laitettua itselleen lääkkeet ja ruuan mahaletkun kautta. Hankalaa on se, että vatsa ei meinaa vetää kotikonstein riittävää määrää letkusoppaa. Päiväannoksen koko on 2,2 litraa, joka on tainnut useimpina päivinä jäädä vähän vajaaksi. Ruuan hän laittaa mahaletkuun joko ”manuaalisesti” ruiskulla valuttamalla tai tippapussista tiputtamalla.
Pete treenaa nielemistä kaksi-kolme kertaa päivässä. Treeni alkaa herättelemällä nielua oksennusrefleksillä. Oksentaessa kun ihminen käyttää samoja lihaksia kuin nieltäessä. Herättelyn jälkeen hän syö mehukeittoa muutaman teelusikallisen. Pääsääntöisesti nieleminen on onnistunut hyvin.
Mehukeitto on paras mahdollinen ruoka harjoitella. Se ei ole niin joutuisa kuin vesi. Monta kuukautta nukuksissa olleet nielulihakset ehtivät hyvin reagoimaan mehukeittoon. Toisaalta mehukeitto on kuitenkin riittävän juoksevaa, että se solahtaa helposti suusta alas.
Nielemisharjoituksissa on hyvin tarkkaa, mitä nielet. Nieleminen ei oikein ole onnistunut jugurtilla eikä esim. löysällä pinaattikeitolla. Pienin askelin edetään siis myös tässä asiassa.
Peten on tarkoitus käydä kolme kertaa viikossa terapiassa: kaksi fysioterapiakäyntiä ja yksi puheterapia, jossa keskitytään ensisijaisesti nielemisharjoituksiin. Mikkelissä ei ole puheterapeuttia, joten Pete käy puheterapiassa vaativan kuntoutuksen osastolla Kyyhkylässä, jossa otetaan etäyhteys Jyväskylään. Näin homma toimi myös silloin, kun hän vielä oli osastolla.
Entä kuulo? Keskustelu hänen kanssaan onnistuu ihan hyvin, kunhan pitää huolen, että hän tietää, että hänelle puhutaan. Muutamien metrien päästä huutaminen ei kuulu. Kun haluat puhua hänelle, mene lähelle ja herätä ensin huomio jotenkin. Sitten alkaa kuulumaan.
Sisäkorvaimplantin ulkoinen osa otetaan nukkuessa pois. Emme siis enää harrasta puoliunessa sängyssä sipittelyä. Myös saunassa minä saan/joudun löylyttelemään hiljaisena. Pete kyllä puhuu, johon minä reagoin elekielellä. Implantin ulkoisen osan kanssa ei voi saunoa tai peseytyä.
Arki on nyt hyvin erilaista kuin aikaisemmin. Välillä minusta tuntuu, että minulla on kotona neljä lasta. Pete ei pysty eikä jaksa vielä ottaa osaa kodin askareisiin. Uuneja hän kyllä lämmittää ja se on iso ja tärkeä asia näin talviaikaan. <3
************
Home sweet home
Perjantaina 23.11.2018 hänet kotiutettiin, sairaalassa vietettyjen 142 päivän jälkeen. Voi sitä ilon päivää. Samaan aikaan kaikkia meitä vähän jännitti, miten elo kotona lähtee sujumaan.Kotona odotti apuvälineyksiköstä lainaksi saamamme varusteet: rollaattori, kävelykeppi, tippateline sekä imulaite, jolla Pete imee suuhun kertyvää sylkeä/limaa. Ruokaa meillä oli varattuna hänelle 27 litraa, joka pitäisi riittää vajaaksi kahdeksi viikoksi.
Ihan parasta on saada olla KOTONA. Ei enää loputonta rallia kodin, sairaalan ja työpaikan välillä. Ei enää sairaalan/kuntoutusosaston kliinisiä huoneita ja tylsiä yhteistiloja. Ei enää huonoa omaatuntoa siitä, että vietin liian vähän aikaa kotona.
Kotona olo on lähtenyt sujumaan hyvin. Heti kotiuttamista seuraavana päivänä kävimme kaupungilla ja punttisalilla. Olemme päättäneet pitää punttisalin ohjelmassa pari kertaa viikossa. Punttitreeni helpottaa jäykkyyttä ja kipua, jotka hiipivät oikean puoleiseen käteen ja olkavarteen, mikäli lihaksia ei treenaa ja venytä säännöllisesti.
Käymme myös joka päivä pienellä kävelyllä. Peten kunto ja voimat eivät vielä salli pitkiä lenkkejä. Kortteli ympäri ja se oli siinä ensimmäisinä päivinä. Vähän kerrassaan otamme lenkille lisää pituutta. Ensimmäisinä päivinä Pete käveli ulkona rollaattorin kanssa. Nyt menemme ulkona niin, että minä työnnän rollaa ja Pete ottaa siitä tarvittaessa vähän tukea. Kävely ilman tukea on edistynyt hienosti. Sisätiloissa hän ei tarvitse enää apuvälinettä kävelyyn.
Hän ei myöskään tarvitse kotiin ulkopuolista apua, ei kotihoitoa- tai kotisairaanhoitoa. Hän on omatoiminen lähes kaikissa arkisissa askareissa. Vain silmätippojen laittaminen tuottaa haasteita. Etäisyyden hahmottaminen on vielä vaikeaa ja siksi tipat eivät välttämättä osu oikeaan kohtaan.
Hän saa laitettua itselleen lääkkeet ja ruuan mahaletkun kautta. Hankalaa on se, että vatsa ei meinaa vetää kotikonstein riittävää määrää letkusoppaa. Päiväannoksen koko on 2,2 litraa, joka on tainnut useimpina päivinä jäädä vähän vajaaksi. Ruuan hän laittaa mahaletkuun joko ”manuaalisesti” ruiskulla valuttamalla tai tippapussista tiputtamalla.
Pete treenaa nielemistä kaksi-kolme kertaa päivässä. Treeni alkaa herättelemällä nielua oksennusrefleksillä. Oksentaessa kun ihminen käyttää samoja lihaksia kuin nieltäessä. Herättelyn jälkeen hän syö mehukeittoa muutaman teelusikallisen. Pääsääntöisesti nieleminen on onnistunut hyvin.
Mehukeitto on paras mahdollinen ruoka harjoitella. Se ei ole niin joutuisa kuin vesi. Monta kuukautta nukuksissa olleet nielulihakset ehtivät hyvin reagoimaan mehukeittoon. Toisaalta mehukeitto on kuitenkin riittävän juoksevaa, että se solahtaa helposti suusta alas.
Nielemisharjoituksissa on hyvin tarkkaa, mitä nielet. Nieleminen ei oikein ole onnistunut jugurtilla eikä esim. löysällä pinaattikeitolla. Pienin askelin edetään siis myös tässä asiassa.
Peten on tarkoitus käydä kolme kertaa viikossa terapiassa: kaksi fysioterapiakäyntiä ja yksi puheterapia, jossa keskitytään ensisijaisesti nielemisharjoituksiin. Mikkelissä ei ole puheterapeuttia, joten Pete käy puheterapiassa vaativan kuntoutuksen osastolla Kyyhkylässä, jossa otetaan etäyhteys Jyväskylään. Näin homma toimi myös silloin, kun hän vielä oli osastolla.
Entä kuulo? Keskustelu hänen kanssaan onnistuu ihan hyvin, kunhan pitää huolen, että hän tietää, että hänelle puhutaan. Muutamien metrien päästä huutaminen ei kuulu. Kun haluat puhua hänelle, mene lähelle ja herätä ensin huomio jotenkin. Sitten alkaa kuulumaan.
Sisäkorvaimplantin ulkoinen osa otetaan nukkuessa pois. Emme siis enää harrasta puoliunessa sängyssä sipittelyä. Myös saunassa minä saan/joudun löylyttelemään hiljaisena. Pete kyllä puhuu, johon minä reagoin elekielellä. Implantin ulkoisen osan kanssa ei voi saunoa tai peseytyä.
Arki on nyt hyvin erilaista kuin aikaisemmin. Välillä minusta tuntuu, että minulla on kotona neljä lasta. Pete ei pysty eikä jaksa vielä ottaa osaa kodin askareisiin. Uuneja hän kyllä lämmittää ja se on iso ja tärkeä asia näin talviaikaan. <3
Teillä on varmaan ollut kiireitä, mutta itse pyöräilijän vaimona olisin kiinnostunut kuulemaan miten teillä nyt menee? Toivottavasti hiljaisuus ei tiedä takapakkeja.
VastaaPoistaSorry hiljaisuus. Pete tultua kotiin iski jonkinlainen uupumus. Ei tarvinnut enää jaksaa niin paljon. Nyt on tilanne onneksi siltä osin helpottanut. Julkaisen pian uuden blogitekstin, jossa kerron miten meillä nyt menee. :)
Poista