Ensimmäinen viikonloppu neurologisella osastolla oli raskas - sekä Petelle että minulle. Se vielä sattui olemaan ensimmäinen viikonloppu onnettomuuden jälkeen, että olimme perheenä yksin. Kukaan läheinen ei ollut auttamassa. Meidän oli selvittävä yksin.
Minun yksi suurimmista huolistani oli se, että Peten jalkoihin piti saada liikettä. Vain siten ääreishermosto saataisiin taas toimimaan. Valvontayksikössä ei ollut ollut motomed-polkulaitetta, ei myöskään neurologisella osastolla. Kohta oli kulunut viikko siitä, kun Pete oli viimeksi polkenut motomedilla teho-osastolla.
Koin, että minun tehtäväni oli pitää Peten jalat liikkeessä. Jokaisella sairaalakäynnillä eli kolme kertaa päivässä liikuttelin hänen jalkojaan. Suoristin ja koukistin jalkateriä sekä koukistin koko jalan polvitaipeesta niin, että sain tuotua polven lähelle vatsaa. Tätä liikettä tein vuorotellen molemmille jaloille. Liike ja hieronta helpottivat myös jalkasärkyjä, joista hän kärsi päivittäin.
Ne, jotka ovat olleet sairaalassa vuodeosastolla viikonlopun yli, tietävät, että siellä ei tapahdu mitään. Ei yhtään mitään. Arkipäivinä osastolla kiertää lääkäri ja neurologisella käy myös fysioterapeutti. Mutta viikonloppuisin siellä ei ollut mitään. Hoitajat kävivät luonasi, kun hoitotoimenpiteitä tarvittiin. Siinä kaikki.
Yleensä vuodeosaston kohokohdat ovat ruokailut. Mutta niitä(kään) iloja Petellä ei ollut. Ruoka tuli nenämahaletkun kautta. Hänen päivissään ei ollut ääntä, ei musiikkia, ei televisiota, ei kirjoja… Päivän kohokohdat olivat meidän läheisten vierailut.
Seitsemänä päivänä peräjälkeen olin käynyt sairaalassa kolme kertaa päivässä ja jumpannut ja liikuttanut Peten jalkoja joka ikisellä käynnillä. Sunnuntaina tunsin olevani aivan puhki. Ajattelin, että tätä en jaksa kovin pitkään. Tarvitsin apua.
Laitoin lähiverkostolleni seuraavan viestin (viestiä tiivistetty tähän):
"Meillä on takana rankka viikko. Pete vaihtoi tällä viikolla kaksi kertaa osastoa. Nyt hän on vihdoin tavallisella, neurologisella osastolla. Osaston vaihto on aina stressin paikka sekä Petelle että minulle.
Petellä on jälleen tulehdusarvot korkealla, joten ensi viikon korvaleikkaus KYS:ssä siirtynee. 😩
Tunnen jo luissani, että yksin en kauaa tätä jaksa. Käyn sairaalassa nyt aamupäivisin, iltapäivisin ja iltaisin. Mutta ei Peteä voi sinne "yksinkään" jättää. Hän on tarpeeksi ahdistunut tilanteesta jo muutenkin.
Erityisesti viikonloppuisin jumppa-apu olisi tarpeen, kun sairaalan fyssarit eivät ole talossa. Peten jalkoja pitäisi jumpata mahdollisimman paljon, jotta ne saataisiin taas toimimaan.
Miettikääpä kenestä teistä olisi Petelle "sairaalaystäväksi". 😊 Varmasti kaikista…."
Maanantaina 6.8. tein myös FB-julkaisun (kuvakaappaus julkaisusta alimmaisena), jossa kerroin, että tarvitsen apua sairaalaan. Halusin kertoa asian julkisesti, koska toivoin, että FB-verkostossani olisi joku, joka voisi/haluaisi auttaa.
Jäin toiveikkaana odottamaan ihmisten yhteydenottoja. Onneksi en tuossa vaiheessa tiennyt, että tulisin pettymään...
**********
JK. Ihmiset, jotka ovat auttaneet meitä, tietävät, että yllä oleva ei koske heitä. Tähän joukkoon kuuluvat myös Peten "ensimmäinen" perhe eli hänen äitinsä ja sisaruksensa. He ovat auttaneet kaikilla niillä keinoilla, mitkä ovat olleet mahdollisia pääkaupunkiseudulla/rannikolla asuville. <3
Minun yksi suurimmista huolistani oli se, että Peten jalkoihin piti saada liikettä. Vain siten ääreishermosto saataisiin taas toimimaan. Valvontayksikössä ei ollut ollut motomed-polkulaitetta, ei myöskään neurologisella osastolla. Kohta oli kulunut viikko siitä, kun Pete oli viimeksi polkenut motomedilla teho-osastolla.
Koin, että minun tehtäväni oli pitää Peten jalat liikkeessä. Jokaisella sairaalakäynnillä eli kolme kertaa päivässä liikuttelin hänen jalkojaan. Suoristin ja koukistin jalkateriä sekä koukistin koko jalan polvitaipeesta niin, että sain tuotua polven lähelle vatsaa. Tätä liikettä tein vuorotellen molemmille jaloille. Liike ja hieronta helpottivat myös jalkasärkyjä, joista hän kärsi päivittäin.
Ne, jotka ovat olleet sairaalassa vuodeosastolla viikonlopun yli, tietävät, että siellä ei tapahdu mitään. Ei yhtään mitään. Arkipäivinä osastolla kiertää lääkäri ja neurologisella käy myös fysioterapeutti. Mutta viikonloppuisin siellä ei ollut mitään. Hoitajat kävivät luonasi, kun hoitotoimenpiteitä tarvittiin. Siinä kaikki.
Yleensä vuodeosaston kohokohdat ovat ruokailut. Mutta niitä(kään) iloja Petellä ei ollut. Ruoka tuli nenämahaletkun kautta. Hänen päivissään ei ollut ääntä, ei musiikkia, ei televisiota, ei kirjoja… Päivän kohokohdat olivat meidän läheisten vierailut.
Seitsemänä päivänä peräjälkeen olin käynyt sairaalassa kolme kertaa päivässä ja jumpannut ja liikuttanut Peten jalkoja joka ikisellä käynnillä. Sunnuntaina tunsin olevani aivan puhki. Ajattelin, että tätä en jaksa kovin pitkään. Tarvitsin apua.
Laitoin lähiverkostolleni seuraavan viestin (viestiä tiivistetty tähän):
"Meillä on takana rankka viikko. Pete vaihtoi tällä viikolla kaksi kertaa osastoa. Nyt hän on vihdoin tavallisella, neurologisella osastolla. Osaston vaihto on aina stressin paikka sekä Petelle että minulle.
Petellä on jälleen tulehdusarvot korkealla, joten ensi viikon korvaleikkaus KYS:ssä siirtynee. 😩
Tunnen jo luissani, että yksin en kauaa tätä jaksa. Käyn sairaalassa nyt aamupäivisin, iltapäivisin ja iltaisin. Mutta ei Peteä voi sinne "yksinkään" jättää. Hän on tarpeeksi ahdistunut tilanteesta jo muutenkin.
Erityisesti viikonloppuisin jumppa-apu olisi tarpeen, kun sairaalan fyssarit eivät ole talossa. Peten jalkoja pitäisi jumpata mahdollisimman paljon, jotta ne saataisiin taas toimimaan.
Miettikääpä kenestä teistä olisi Petelle "sairaalaystäväksi". 😊 Varmasti kaikista…."
Maanantaina 6.8. tein myös FB-julkaisun (kuvakaappaus julkaisusta alimmaisena), jossa kerroin, että tarvitsen apua sairaalaan. Halusin kertoa asian julkisesti, koska toivoin, että FB-verkostossani olisi joku, joka voisi/haluaisi auttaa.
Jäin toiveikkaana odottamaan ihmisten yhteydenottoja. Onneksi en tuossa vaiheessa tiennyt, että tulisin pettymään...
**********
JK. Ihmiset, jotka ovat auttaneet meitä, tietävät, että yllä oleva ei koske heitä. Tähän joukkoon kuuluvat myös Peten "ensimmäinen" perhe eli hänen äitinsä ja sisaruksensa. He ovat auttaneet kaikilla niillä keinoilla, mitkä ovat olleet mahdollisia pääkaupunkiseudulla/rannikolla asuville. <3
 |
| Päivän paras hetki. <3 |
Teksti julkaistu todellisuudessa 4.11.2018
Kommentit
Lähetä kommentti