En tiedä miten aloittaisin tämän blogitekstin kirjoittamisen. En halua loukata ketään. Ihmiset ovat suurella sydämellä eläneet tätä tragediaa kanssamme. Olen saanut uskomattoman paljon yhteydenottoja ja avuntarjouksia. Olen myös saanut apua monilta ja monin eri tavoin. Olen kiitollinen kaikesta siitä.
Elokuun alussa olin kuitenkin aivan poikki. Tuntui siltä, että sellaista apua ei ollut tarpeeksi saatavilla, mitä eniten tarvitsin: säännöllistä läsnäoloa sairaalassa, jotta minä olisin voinut välillä levätä. Vaikka en minä nyt ainoa ihminen ollut, joka Peten luona kävi. Lasten kanssa käytiin mieluusti yhdessä sairaalassa, koska yhteistä aikaa meillä oli muutenkin aivan liian vähän.
Peten äiti ja sisaruksensa kävivät Mikkelissä muutaman viikon välein. Hänen luonaan on vieraillut myös työpaikalta vaihteleva delegaatio elokuun alusta asti lähes viikoittain. Old Table -järjestön kaverit ovat vierailleet myös säännöllisen epäsäännöllisesti sairaalassa. (Kiitos tässä yhteydessä sekä työ- että OT-porukoille, jotka vastasivat elokuun alun hätähuutooni.)
Elokuun alkupuolella kuitenkin tunsin, että nuo yllä mainitut tahot eivät riittäneet helpottamaan taakkaani. Peten kunto oli vielä niin heikko, että työ-/kaveriporukan vierailu kesti maksimissaan puoli tuntia. Sen pitempään Pete ei jaksanut seurustella. Näiden kahden porukan vierailut täyttivät siis viikossa tunnin ajanjakson. Minua se ei kovin paljon helpottanut. Ensimmäisten käyntien ajan minä olin myös paikalla opastamassa uusia vierailijoita siihen, miten Peten kanssa ”toimittiin” ja kommunikoitiin.
Siksi haaveilin lisäavusta, jonkinlaisista sairaalaystävistä, jotka voisivat käydä Peten luona säännöllisesti. Toiveeni myös oli, että saisin sairaalaan jonkun, joka uskaltaisi myös koskettaa Peteä. Eli liikuttaa tai hieroa hänen jalkojaan, sillä liike helpotti hänen kovia jalkasärkyjään.
Esitin varovaisen toiveen verkostoilleni (katso blogijulkaisuni Hätähuuto läheisille ja ystäville 4.11.2018.) Sainkin heti ”nimiä listaan.” Tilanne näytti ihan hyvältä. Mutta…. Sairaalaan asti eivät uudet ”sairaalaystävät” päässeet, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Paikallista sairaalaystävää emme valitettavasti saaneet. Onneksi kaukana asuvat ystävät helpottivat tilannetta viikonloppuvierailuillaan.
Olin surullinen ja pettynyt. Minulla oli ollut liian suuret odotukset ihmisten suhteen. Nyt kamelin selkä notkahti. Varasin itselleni ajan kriisikeskukseen. Ensimmäistä kertaa onnettomuuden jälkeen halusin päästä itkemään ja purkamaan sydäntäni ammattiauttajalle.
**********************
Paljon myöhemmin, ehkä syyskuussa, yksi paikallisista ystävistäni otti asian esille. Hän oli todella pahoillaan, että hänestä ei sitten kuitenkaan ollut ollut sairaalaan menijäksi. Hän myönsi rehellisesti, että hänestä olisi ollut liian vaikeaa/epäluontevaa kohdata Pete.
Olen kiitollinen hänelle tästä avoimesta keskustelusta. Se auttoi minua näkemään tilannetta vieraiden ihmisten näkökulmasta. Ymmärsin, että kaikilla on omat kiireensä ja että pahasti vammautuneen kuuro-mykän kohtaaminen oli useimmille liian vaikeaa.
Lue myös seuraava julkaisu:
 |
| Elokuun alkupuolella sain apua kriisikeskuksesta. Ulkopuoliselle puhuminen auttoi vaikeassa tilanteessa. |
Kommentit
Lähetä kommentti